Miksi 100 vaginaa -dokkari sai mut itkemään?

Tänään on menkkojeni eka päivä. Katoin just 100 vaginaa -dokumentin Yle Areenasta.

Areenassa kerrotaan dokumentista näin:

Brittiläinen taiteilija Laura Dodsworth valokuvasi sadan naisen paljaan alapään poistaakseen naisen sukupuolielimiin ja kuukautisiin liittyvää salailua, häpeää ja tietämättömyyttä. Tässä provosoivan avoimessa brittidokumentissa Dodsworth valokuvaa ja haastattelee sadasta naisesta kahdeksaatoista. 

Menkkablogin Instagramissa pari ihmistä suosittelivat mua katsomaan tämän dokumentin, joten laitoin sen pyörimään samalla, kun söin lounasta. Ensimmäisen pillukuvan lävähtäessä ruudulle meinasin pausettaa syönnin ajaksi.

Mutta sitten tapahtui jotain.

Dokumenttia oli mennyt noin minuutti, eikä siinä puhuttu mistään ihmeellisestä. Dokkarin tekijä oli juuri kertonut kuvaavansa 100 naisen pillut ja haastattelevansa heitä. Sitten minä aloin itkemään. Aivan puskista. Itku nousee kurkkuun nytkin.

Enkä edelleenkään osaa selittää, miksi itkin. En järjellä. Mutta tunnen, että se itku tuli syvältä. Pillusta saakka. Sieltä purkautui turhautumista, stressiä, häpeää, inhoa ja vihaa. Paljon vihaa. Sukupolvien aikana kertynyttä vihaa siitä, miten pillullisten kehoa on hallittu ja rajoitettu, moralisoitu, naurettu ja hiljennetty. Itkin kokonaiset kymmenen minuuttia dokumentin alusta. Söin, katsoin dokumenttia ja itkin.

Sitten huomasin jotain.

Kuukautiskipuni olivat loppuneet. Luulen, että itkin ne pois. Kehoni rentoutui ja olin taas enemmän yhteydessä itseeni. Tuntuu, että itkin itseni olemaan taas itseni puolella.

Edellinen viikko oli ollut haastava minulle, sillä PMS ja jännitys tulevasta tärkeästä työhaastattelusta osuivat päällekkäin. Osallistuin lisäksi ihan huippuun, mutta yllättävän intensiiviseen #viikkomunkanssa -somehaasteeseen, joka oli ehkä vähän liikaa kaiken tämän päälle. PMS paukkoi päähäni ajatuksia, siitä etten ole tarpeeksi hyvä / miksi minut oli valittu työhaastatteluun. Järjellä pidin kiinni haastatteluaikataulustani ja luin mahdollisesta tulevasta työnantajastani. Kaikki tämä paine ja itseni epäily oli väänsi minua pois kehoni rytmistä ja lempeydestä, joten PMS oli valtaisa, ja kun kuukautisena viimein alkoivat – kaksi päivää myöhässä – olivat ne harvinaisesti kivuliaat.

Haluan terävöittää, että puhun vain omasta kuukautiskokemuksestani, ja se on kaikilla erilainen. Itse en ihmettele, että menkkani olivat kivuliaat tällä kertaa, kun olin haukkunut itseäni viikon aikana melkoisen paljon. Tämänkertainen työhaastattelu oli sen verran pois mukavuusalueeltani, että koin alemmuudentunteita vaikka olin ylpeä, että pääsin haastatteluun. Viikon aikana en kuitenkaan ollut omalla puolellani vaan oma viholliseni.

Menkkakipu tuntui vihoittelevan siitä, etten ollut levännyt tarpeeksi vaan stressannut ja valvonut liian myöhään. Vuodon alkaessa tuntui siltä, kuin tervehdyttävä ja odotettu menkkaveri olisi koittanut puskea jäykistyneiden lihaksien takaa ulos. Tästä miellän kipuni tulleen.

100 vaginaa -dokumentti oli todella voimakas kokemus. Se sai minut leppymään itselleni, ja löysäämään suitsia, alkusäkeistä aivan dokkarin loppuun saakka. Vaikuttavaa oli, miten voimakkaan kehollisen reaktion se minussa herätti. Minä koen, että itkun mukana ulos purkautui ikiaikaista pilluun liitettyä häpeää, mutta myös voimaa, jota ei voi kesyttää. Suosittelen dokumenttia jokaiselle, jolla on pillu, ja erityisesti heille, joilla ei ole koskaan ollut. ❤


Jälkihuomautus: en saanut duunipaikkaa, joten jotain parempaa ja mulle sopivampaa on tulossa. Jatkan etsimistä.

1 Comment

Leave a Reply

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s