Kierron 21. päivä eli viiden päivän päästä alkaa menkat. PMS tuntuu tällä kertaa jo nyt. Joskus ei ole ollenkaan PMS-oireita ja sitten on näitä kertoja, kun pinna on niin kireellä, että kattoo itteesä vaan ulkopuolelta ja ihmettelee, miten hermot menee sekunnin murto-osassa.
Nyt on nollasta sataan -kuukausi.
Eilen mua v*tutti kuunnella yhtä ihmistä paikallisbussissa, kun tämä selitti puhelimeen, että “Olen tulossa jo nyt. Paljon aiemmin kun sovittiin. Että kohta nähdään.” Kuinka ärsyttävää! Silleen: yllätyyyys, nyt mennäänkin pelkästään mun aikataulujen ja päähänpistojen mukaan. Jejee… Ja toisen tyypin pelkkä olemus sai mut melkeen yökkäämään, kun se vaan näytti niin vastenmieliseltä.
Olen mielestäni ystävällinen ihminen enkä koskaan menisi kellekään sanomaan, että näytätpä veemäiseltä tyypiltä. Mutta PMS ei välitä siitä. Se tykittelee sensuroimatta ajatuksia päähäni. Räjäyttelee jotain pommeja mun sisällä ja yhtäkkiä näen punaista.
Välillä en edes itse pysy perässä mistä nyt tuulee, mikä tuossa vastapäätä istuvassa saa veren kiehumaan ja oikeastaan: kuka mun suulla puhuu. Miten tunteet voi eskaloitua sekunnissa äärimmäiseen raivoon ja toisaalta laantua taas heti, kun saan jotain muuta, mihin keskittyä?
Tykkään kyllä siitä, että tähän aikaan kuusta en jaksa olla varmistelemassa, ettenhän vaan nyt loukkaa ketään. Kun ei oikeastaan kiinnosta. Tahalleen en koita loukata – yleensä – mutta tiiättekö ku tuntuu, että naisilta odotetaan jotain superylimaallisia sosiaalisia pehmeyden taitoja. Jos en käyttäydy niin, joku saattaa loukkaantua. Jos sanon suoraan, etten nyt halua tehdä jotain tai ei kiinnosta tai en jaksa kuunnella, niin loukkaantuuko joku? Ehkä.
Mutta PMS on myös opettanu mulle sen, että kaverit ymmärtää. Ja ihmiset yleensäkin, muutkin kuin minä. Myös toiset osaavat laittaa asioita perspektiiviin ja olla välillä niitä tyyppejä, jotka ymmärtävät toisen huonoa oloa tuomitsematta. Ei mun tartte aina olla se supersankari ja odottaa itseltäni enemmän tilanteissa kuin muilta odotan.
PMS on siis opettanut luottamaan ihmisiin uudella tavalla. Siinäpä lause, jota en ois uskonut koskaan kirjoittavani, sillä on varmasti monelle tuttu juttu, miten PMS:ssa kuvittelee nimenomaan pahinta ihmisistä.
Mutta se, mihin oon oppinut luottamaan ihmissuhteissani on, että saan kiukutella ja töksäytellä ja vetäytyä omiin oloihini eikä kukaan katoa elämästäni.
Tähän loppuun vielä PMS-kollaasi:
PS. Olen selvittelemässä, miten saisin blogin kommentointikentän toimimaan ilman, että pitää olla kirjautunut WordPressiin. Jos se ei onnistu tällä Premiun-tilauksella, niin vaihdan todennäköisesti blogipalvelua lähikuukausina. Kommentit ois tosi tärkeitä, koska haluan vuorovaikutuksellisuutta näihin postauksiin ja tietää, millaset tyypit siellä lueskelee.
[postauksen kuvat haulla “pms” canva.comista]
menkkablogi 