Tervetuloa ihkaensimmäisen menkKAVERI -kirjoituksen äärelle. Palstalla vierailevat kirjoittajat kertovat mietteitään menkoista, ja kaikesta, mihin ajatukset niiden kautta johtavat.
[nimim. Mehustaja -85 – menkkojen 3. päivä]
Onko joku laskenu, kuinka monena yönä tai aamuna on heränny säikähykseen ja juossu vessasta hakemaan märän pyyhkeen, jolla on patjaa ryhtyny veriläikästä putsaamaan? Teininä luulin, että se loppuis aikuisena. Väärässä olin.
Julkisissa vessoissa lattian, lavuaarin, seinien ja pöntön hinkkaaminen roiskeista on myös yks kamalimmista kuukautisasioista. Hirveessä kiireessä. Ja loppupäivän mietin unohtuiko joku kohta putsata, ja mitä lapset ajattelee, jos ne ei tiedä.
Useammin kuitenkin se hetki, kun yllättävän täyden kuukupin sisältö loiskahtaa alle, on hieno. Vau, noin paljon. Eikä roiskunut seinille! Mutta monesti se hetki pyörryttää, huolestuttaa ja kuvottaa. Välillä pelkään menettäväni hengenvaarallisen paljon verta. Mikä se desiraja olikaan sille, milloin on jo vaarallisen vuolasta? Miten ikinä jaksasin mitata ja ynnätä yhteen koko viiden päivän vuodot?
Toisaalta mitä kaikkea tällä määrällä vois maalata. Roiskia menemään. Jos jättäisin pyyhkimättä pois, että kaikki sais tietää miten hirveet määrät kuukautisverta mun uumenista virtailee. Tai mitä jos keräisin ens kierrolla kaiken purkkeihin? Tulisko niistä ajan myötä mustia? Ihailisko ihmiset niitä vielä 50 vuoden päästä?
En ikinä haluis luopua kuukautisista, vaikka onkin välillä niiden kanssa pelottavaa ja turhauttavaa. Kuukautiset auttaa minua palaamaan takas kehoon ovulaatiosfääreistä. Ne auttaa hidastamaan tahtia. Keho vaatii erityishuomiointia, ja minä annan sitä. Se vahvistaa hoivaavaa ja rakkaudellista suhdetta itseni kanssa. Rankat ja rakkaat kuukautiset.
menkkablogi 